Tänään tiedekuntaneuvostolta tuli painatuslupa. Päiväni jatko-opiskelijana ovat siis luetut. Nyt on viimeinen hetki pohtia, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisin esimerkiksi voinut alkuun lukea aiheesta kirjan, kuten tämän: "E. M. Phillips and D. S. Pugh (1994). How To Get A PhD, Second Edition. Open University Press, Buckingham. ISBN 0-335-19214-9". En ole nähnyt teosta, enkä tiedä, onko se hyvä. Mainitsen sen kaikille tiedoksi kumminkin: ehkä joku toisessa vaiheessa oleva haluaa sitä vilkaista.

Kirja mainittiin PhD-huumoria sisältävällä sivulla Manchesterin yliopiston sivulla. Väkinäisen huumorin seassa sivulla on jatko-opiskelusta asiaakin. Minua puhutteli esimerkiksi tämä:

"Väitöskirja on vahvasti yksilösuoritus. Sen tekemiseen ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa (joskin on olemassa useita vääriä tapoja). Tämä on ensimmäinen yllätys niille, jotka aloittavat jatko-opintoja. Alemmilla asteilla oikea tapa tehdä suoritus on määritelty (istumalla luennoilla, tekemällä harjoituksia, uusimalla tentin, käyttämällä hiven tervettä järkeä), mutta tällaiset ennaltamäärätyt keinot eivät sovi, kun tehdään tutkijan opinnäytettä. Opinnäyte osoittaa, että ”henkilö tietää, miten tehdä tutkimusta omalla alueellaan” ja ”tutkimus” on vaikeasti määriteltävä asia, joka vaatii näkemystä, lateraalista ajattelua ja paljon raakaa työtä. Alemman asteen tutkintokin vaatii työtä, mutta siinä ei tarvita yhtä paljon inspiraatiota. Useimmat (jos kukaan) meistä eivät voi istua alas ja sanoa, ”selvä, tänään minulla on inspiraatiota”. Väitöskirjan tekemisen arvaamattomuus tarkoittaa, että itse asetetut aikarajat pettävät usein."

Minusta tuossa on paljon perää. Toisinaan työ on hienoa, toisinaan viheliäistä. Joskus sujuu, joskus ei.

Kirjoitin tänne viimeksi jotain ennen kesäkuun puoliväliä. Nyt olemme elokuussa ja kesäsää alkaa vasta löytää tiensä Suomeenkin. Onnea voittajille!

Tällä välin on tapahtunut seuraavaa. Väitöskirjani viimeinen artikkeli hyväksyttiin Information Retrievalissa julkaistavaksi kesäkuun lopulla. Pitkä ja tylsä odotus sen suhteen päättyi siis viimein – tekijän kannalta kaikki odotusajat ovat pitkiä, olkoot ne kenties lehden kannalta nopeita. Heinäkuun lopulla tulivat jo artikkelin oikovedokset, joissa ei onneksi ollut paljon korjattavaa. Springerin sisällöntuonto näyttää siirtyneen pysyvästi Intiaan: oikovedokset tulivat sähköpostissa, joka oli lähetetty Chennaista Tamil Nadun osavaltiosta.

Heinäkuun lopulla lensin ison pahvitötterön kanssa Amsterdamiin. Pahvitötterössä oli Sigirin posterini varmuuden vuoksi molemmilta puolin laminoituna. Perillä osoittautui, että kaksipuolinen laminointi ei välttämättä ollut kovin viisasta: posteriin sai lyödä nuppineuloja vaikka kuinka, ennen kuin se suostui olemaan edes kuta kuinkin ryhdikkäästi seinäkkeellään. Posteri kuitenkin pysyi paikoillaan ja yli sadan posterin hallissa sitä kävi katsomassa ainakin muutama kohtuullisen aidosti kiinnostunut ihminen.

Odottelen edelleen muutaman väitöskirjan johdannon kuvan julkaisulupaa kustantajalta. Alkukesästä saamani julkaisulupa ei ollut riittävä, koska siinä ei tullut vielä lupaa julkaista kuvia elektronisessa versiossa avoimessa verkossa. Lupien kanssa pelaaminen on kaksipuolista pöytätennistä: väitöskirjan kustantajana yliopiston kirjasto haluaa sitä ja tätä, mutta artikkelien ja mahdollisen muun materiaalin alkuperäiset kustantajat jotain muuta. Siinä välissä väitöskirjan tekijä lyö palloa kierteisesti välillä oikeaan ja välillä vasempaan uskoen että luvan pyytämisen jankutustekniikka lopulta kuitenkin puree ja kustantaja myöntyy antamaan riittävät oikeudet kaikkeen pyydettyyn.