Tänään tiedekuntaneuvostolta tuli painatuslupa. Päiväni jatko-opiskelijana ovat siis luetut. Nyt on viimeinen hetki pohtia, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisin esimerkiksi voinut alkuun lukea aiheesta kirjan, kuten tämän: "E. M. Phillips and D. S. Pugh (1994). How To Get A PhD, Second Edition. Open University Press, Buckingham. ISBN 0-335-19214-9". En ole nähnyt teosta, enkä tiedä, onko se hyvä. Mainitsen sen kaikille tiedoksi kumminkin: ehkä joku toisessa vaiheessa oleva haluaa sitä vilkaista.

Kirja mainittiin PhD-huumoria sisältävällä sivulla Manchesterin yliopiston sivulla. Väkinäisen huumorin seassa sivulla on jatko-opiskelusta asiaakin. Minua puhutteli esimerkiksi tämä:

"Väitöskirja on vahvasti yksilösuoritus. Sen tekemiseen ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa (joskin on olemassa useita vääriä tapoja). Tämä on ensimmäinen yllätys niille, jotka aloittavat jatko-opintoja. Alemmilla asteilla oikea tapa tehdä suoritus on määritelty (istumalla luennoilla, tekemällä harjoituksia, uusimalla tentin, käyttämällä hiven tervettä järkeä), mutta tällaiset ennaltamäärätyt keinot eivät sovi, kun tehdään tutkijan opinnäytettä. Opinnäyte osoittaa, että ”henkilö tietää, miten tehdä tutkimusta omalla alueellaan” ja ”tutkimus” on vaikeasti määriteltävä asia, joka vaatii näkemystä, lateraalista ajattelua ja paljon raakaa työtä. Alemman asteen tutkintokin vaatii työtä, mutta siinä ei tarvita yhtä paljon inspiraatiota. Useimmat (jos kukaan) meistä eivät voi istua alas ja sanoa, ”selvä, tänään minulla on inspiraatiota”. Väitöskirjan tekemisen arvaamattomuus tarkoittaa, että itse asetetut aikarajat pettävät usein."

Minusta tuossa on paljon perää. Toisinaan työ on hienoa, toisinaan viheliäistä. Joskus sujuu, joskus ei.

Kirjoitin tänne viimeksi jotain ennen kesäkuun puoliväliä. Nyt olemme elokuussa ja kesäsää alkaa vasta löytää tiensä Suomeenkin. Onnea voittajille!

Tällä välin on tapahtunut seuraavaa. Väitöskirjani viimeinen artikkeli hyväksyttiin Information Retrievalissa julkaistavaksi kesäkuun lopulla. Pitkä ja tylsä odotus sen suhteen päättyi siis viimein – tekijän kannalta kaikki odotusajat ovat pitkiä, olkoot ne kenties lehden kannalta nopeita. Heinäkuun lopulla tulivat jo artikkelin oikovedokset, joissa ei onneksi ollut paljon korjattavaa. Springerin sisällöntuonto näyttää siirtyneen pysyvästi Intiaan: oikovedokset tulivat sähköpostissa, joka oli lähetetty Chennaista Tamil Nadun osavaltiosta.

Heinäkuun lopulla lensin ison pahvitötterön kanssa Amsterdamiin. Pahvitötterössä oli Sigirin posterini varmuuden vuoksi molemmilta puolin laminoituna. Perillä osoittautui, että kaksipuolinen laminointi ei välttämättä ollut kovin viisasta: posteriin sai lyödä nuppineuloja vaikka kuinka, ennen kuin se suostui olemaan edes kuta kuinkin ryhdikkäästi seinäkkeellään. Posteri kuitenkin pysyi paikoillaan ja yli sadan posterin hallissa sitä kävi katsomassa ainakin muutama kohtuullisen aidosti kiinnostunut ihminen.

Odottelen edelleen muutaman väitöskirjan johdannon kuvan julkaisulupaa kustantajalta. Alkukesästä saamani julkaisulupa ei ollut riittävä, koska siinä ei tullut vielä lupaa julkaista kuvia elektronisessa versiossa avoimessa verkossa. Lupien kanssa pelaaminen on kaksipuolista pöytätennistä: väitöskirjan kustantajana yliopiston kirjasto haluaa sitä ja tätä, mutta artikkelien ja mahdollisen muun materiaalin alkuperäiset kustantajat jotain muuta. Siinä välissä väitöskirjan tekijä lyö palloa kierteisesti välillä oikeaan ja välillä vasempaan uskoen että luvan pyytämisen jankutustekniikka lopulta kuitenkin puree ja kustantaja myöntyy antamaan riittävät oikeudet kaikkeen pyydettyyn.

Kerronpa lyhyesti kokemukseni posterien tekemisestä. Kävin Tartossa Nodalida 2007:ssä esittelemässä posterini, jonka olin tehnyt mahdollisimman helposti kopioimalla Powerpoint-tulosteista aina kaksi sivua yhdelle A3:lle. 16 ppt:stä syntyi kahdeksan A3-liuskaa, jotka mahtuivat kuta kuinkin posterille varattuun tilaan seinälle. Tulos ei ollut hirvittävän kaunis, mutta vältti.

Tuon kokemuksen perusteella ryhdyin sitten etsimään jotain muuta tapaa tehdä posteri paremmin. Hain verkosta ensin jonkin ilmaisen ohjelman, mutta kun sen käyttö ei avautunut viidessä minuutissa, siirsin sen syrjään ja tutkin mitä MS Office –paketti tarjoaa. Paketissa näyttää olevan ohjelma nimeltä MS Publisher, joka vaikutti soveliaalta. Hetken tutkimisen jälkeen käsitys vahvistui, ja aloin katsella, miten Publisherilla saa julisteen aikaan.

Lyhyen selvittelyn jälkeen ilmeni, että Publisher nielaisee mukisematta Powerpointin kalvot sisäänsä. Kun niitä asettelee aikansa alakkain ja vierekkäin, syntyy mukiinmenevä juliste. Asettelu on helppoa ja lopputulos on ainakin vaivaan nähden kohtuullinen. Julisteen korjailu on myös helppoa, kun se muodostuu osista: jos jotain kalvoa täytyy muuttaa, tekee muutoksen Powerpointissa ja siirtää muutetun kalvon sitten Publisheriin vanhan tilalle.

Etuna Publisherin käytössä on sekin, että kun materiaalin tekee Powerpointilla, jää käteen myös esitys, jonka voi esittää suullisesti tarpeen mukaan.

Havahduin monografiaväitöskirjaani kirjoitellessa siihen, että pitää jossain vaiheessa muokata koko roska Tampereen yliopiston kirjaston julkaisukeskuksen ohjeiden mukaiseksi. Tosin tuo heidän jakelemansa pohja on hieman keskentekoinen. Muun muassa alku- ja loppusivujen otsikot olisi ollut hyvä määrittää valmiiksi.

Koitan piakkoin laatia omia väitöskirja- ja posterpohjia jaettavaksi. Laitan ne joko laitoksen Moodleen tai omille sivuilleni tai molempiin. Tämä blogi ei muistaakseni salli kuin kuvien ja pdf-tiedostojen latauksen palvelimelle, joten täytyy laittaa ne muualle.

Jatkanpa vielä hetken aikaa julkaisuluvista. Olen tähän mennessä saanut julkaisuluvat kolmeen neljästä väitöskirjan artikkelista. Neljättä varten lupia ei ole toistaiseksi voinut pyytääkään, koska artikkelia ei ole toistaiseksi vielä hyväksytty lehteen.

Saamani luvat vaihtelevat laidasta laitaan. Selkein ja avoimin lupapolitiikka kustantajista oli Sagella (Journal of Information Science), joka antoi luvan julkaista artikkelin sekä elektronisesti että paperiversiossa sellaisenaan lehden pdf:nä, kunhan soveliaat ”permission by …” –lauseet lisätään. Näin tämän pitäisikin mennä.

Toiset kustantajat (Springer ja Emerald) eivät ole yhtä anteliaita. Springeriltä heltisi lupa julkaista väitöskirjan paperiversiossa kustantajan tekemä pdf, mutta sitä ei sovi käyttää elektronisessa versiossa, vaan on tuotettava se itse alkuperäiskäsikirjoituksesta. Kaikeksi onneksi juuri tämä artikkeli on kokousjulkaisu, jota ei ole painoa varten myöhemmin editoitu, joten alun perin kokoukseen laitettu oma pdf käy suoraan tarkoitukseen.

Emerald osoittautui vaikeimmaksi tapaukseksi kaikista: ensin ei tullut kuin lupa tuottaa omasta alkuperäiskäsikirjoituksesta versio väitöskirjaan. Kun tämän kanssa veivaaminen ei oikein minua kiinnostanut – lehtiversiossa oli kuitenkin aika lailla editointia - jatkoin kyselyä. Lopulta tuli lupa julkaista painetussa väitöskirjan versiossa joko valokopio artikkelin paperiversiosta tai jopa pdf-versio, jos sellainen sattuisi olemaan käytössä. No, sattui olemaan, joten sekin asia tuli kuntoon vain miedolla jankuttamisella.

Lopputulokseksi lupakierroksesta jää kuitenkin se, että väitöskirjan elektronisessa versiossa tulee julkaistuksi vain johdanto-osa, johon ei onneksi tarvitse lupia kysellä (paitsi muutaman onnettoman kuvan osalta). Painettuun versioon artikkelit ovat ainakin näillä näkymin tulossa mielekkäissä muodoissa.

Jos omasta lupakierroksestani voi jotain oppia ottaa, kannattaa ainakin muistaa tämä: jos kustantaja vaikuttaa alkuun kovin nihkeältä lupien myöntämisessä, ei ole syytä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen, vaan kysellä lisää. Järjellinen julkaisulupa voi olla vain parin sähköpostikierroksen päässä. Aikaa voi mennä viikkoja, mutta odottelussa on aina vähemmän työtä kuin ryhtyä kokoamaan jotain artikkelia Wordissa uusiksi, että saisi siitä painettavan version.

Kevät etenee reippaasti, seuraavaksi uhkaakin jo juhannus, niin kuin aina tässä vaiheessa kevättä. Tarton Nodalidaan on lähtö tällä viikolla, ja posteri on kasassa. Toivon mukaan A3:ia ei ole liikaa, sanottavan karsiminen on aina vaikeaa. No, jos tila tekee tiukkaa, voin aina vaihdella muutamaa lappua keskenään.

Väitöskirja lähti esitarkastukseen tiedekunnan kautta muodollisesti huhtikuun lopulla ja on toivon mukaan nyt jo tarkastajien käsissä ja luvussa. Viimeisestä artikkelista ei ole edelleenkään tullut julkaisulupaa, mutta toivotaan että lehdessä herätään vielä ennen kesälomia käsittelemään asia. Jos mitään ei ala kuulua, pitänee yrittää kolistella lehden suuntaan.

Väitöskirjan tekijä joutuu loppuvaiheessa(kin) olemaan hattu kourassa monta kertaa ennen kuin pääsee pälkähästä. Ennen väitöskirjan julkaisemista nippuväitöskirjan artikkeleille on hankittava kustantajilta lupa tulla julkaistuksi väitöskirjassa. Parasta olisi saada tietysti mahdollisimman laajat oikeudet julkaista artikkelit sekä paperiversiossa että elektronisesti, mutta näyttää siltä, että kaikilta kustantajilta ei helposti heru lupaa julkaista ainakaan artikkelin PDF-versiota sellaisenaan uudestaan. Tilanne on tietysti melko koominen: olet itse ollut sisällöntuottaja kustantajalle, joka on saanut sisällön ilmaiseksi, ja nyt kustantaja pääsee pompottamaan sinua sitten oman mielensä ja tapansa mukaan. Tulikohan myytyä esikoisoikeus hernerokasta?

Artikkelien julkaisulupia kysellessäni havahduin siihenkin, että olin käyttänyt väitöskirjan johdannossa joitain kuvia suoraan eräästä lähdeteoksesta. Piti laittaa niistäkin kuvista matkaan julkaisulupapyyntö.

Tässä postissa kerron siitä miten tulin valinneeksi osallistujat tutkimukseeni:

Tutkimukseni lähtökohtana oli värvätä osallistujat yliopisto-, korkeakoulu- tai tutkimusorganisaatioiden ulkopuolelta, koska yrityksissä ja julkishallinnon laitoksissa työskentelevien tiedonhankintaa on tutkittu selvästi vähemmän kuin edellä mainittuja aloja (Donald Case: Looking for Information). Päädyin henkilökohtaisesta kiinnostuksestani tutkimaan Tampereen kaupungin kaavoitusyksikköä sekä kuntatekniikka- ja liikennesuunnitteluyksikköä. (more…)

Tuli tässä toisen väitöskirjaohjaajani kanssa keskusteltua, että työni vaiheita voisi ikuistaa tällä(kin) foorumilla kaikkien kiinnostuneiden nähtäväksi. Tokihan näitä vastaavia voi lueskella sitten väitöskirjastani, mutta ajatuksenani on, että näin pilkottuna väitöskirjatyön vaiheet saattavat tulla helpommin luetuksi ja herättävät enemmän ajatuksia siitä mitä minun jälkeeni samaa polkua tallaavien kannattaisi ehkä ottaa huomioon. (more…)

Perjantaina tuli tutkimuspaprun hyväksyntä CoLISiin, sekä iso nippu terävöittämisehdotuksia. Nyt kun vielä saisi päätettyä mitä niistä noudattaa. Kaikkeen pyydettyyn en voi tilan ollessa rajallinen vastata.

Aineistoa toki olisi, mutta kuinka paljon väikkäriä varten kerätyistä matskuista haluaa ottaa jo nyt esiin on ihan toinen juttu. Erityinen ongelma on siinä, että jos alan siteeraamaan haastatteluja, siis parhaita perusteita väitteilleni, menee iso osa tekstiä niiden kontekstin ja taustan selittämiseen. Kahden viikon päästä laitoksella esiteltävään versioon sopivat haastatteludatat toki menevät, mutta siinä on kyse väikkärin luvusta joka on aivan eri juttu, koska taustatiedot ovat toisaalla samassa kirjassa.

Vinkit tasapainoilusta parhaan ja sopivimman perustelun välillä erittäin tervetulleita. Olen tähän saakka tehnyt vain papereita jotka joko käyttävät paljon haastatteludataa tai eivät lainkaan, ja hybridin tekeminen tuntuu kovin oudolta.

Laitos pysyy jotakuinkin ajan tasalla haastatteluvälineiden suhteen. Käyttöömme on nimittäin hiljattain saatu kaksi diginauhuria, joista toiseen saa myös jalkapolkimen (purkulaite). Pienempi toimii lähinnä sanelulaitteena ja on tarkoitettu kokouskäyttöön, mutta on ehkä lainattavissa myös haastattelunauhuriksi. Molemmista pitäisi myös pystyä siirtämään data suoraan jossain yleisessä formaatissa tietokoneelle.

Mutta älkää unohtako, että laitoksella on myös hyviä toimivia minidisc-nauhureita ja kaksi kappaletta niihin sopivia jalkapolkimia litterointia helpottamaan. Eikä C-nauhuritkaan ole täysin aikansa eläneitä.

Mikrofonien kanssa on kuulemma ollut ongelmia, sillä ilmeisesti ne toimivat kunnolla vain C-kasettinauhureiden ja minidisc-nauhureiden kanssa. Laitoksen mikrofonien pitäisi kyllä olla hyvälaatuisia, mutta ilmeisesti niiden tehot eivät kuitenkaan riitä esimerkiksi kannettavaan tietokoneeseen kiinnitettynä. Kertokaa omia kommenttejanne, jotta saataisiin hieman kartoitetuksi tilannetta.